En ole koskaan viettänyt syntymäpäivääni yksin ja lentäen vieraaseen maahan. Pidän vaihtelusta ja olen aina halunnut olla edes yhden syntymäpäivän jossain matkoilla. Nytpä toiveeni siis toteutui! Sitäpaitsi, lentäminen on ihanaa (harmi vain, että mulla ei oo ikkunapaikkaa). Pää pilvissä, kymmenentuhatta metriä maanpinnan yläpuolella! Vähän kyllä jännittää jättää kaikki tämä tutuksi ja turvalliseksi muodostunut taakse ja lähteä taas kohti jotain mistä ei tiedä mitään.

Eilen vietettiin prebirthday päivää, koska tänään lennän. Käytiin Christo Reillä uudelleen, sillä aamulla portit olivat auki. Sieltä näki koko Lissabonin keskustasta Belemiin saakka ja mielestäni se oli iha kiva tapa sanoa heihei.
Siitä suunnattiin Caparica rannalle samaiselle puolelle jokea ja se oli paljon parempi ranta kuin ne missä aikaisemmi kävin! Naama on vähän ruskettunut ja jalat tais ehkä vähän palaa.
Illalla oltiin syömässä meidän lempi paikassa nimeltä Sacramento. Sairaan hyvää ruokaa, ehkä parhaimpia mitä olen koskaan missään syönyt ja vielä kohtuu hinnalla.

Oh. Bilbao, täältä mä tuun! Jänskää. Mut asioilla on tapana järjestyä, olkoon se mun motto. Ei hätää. Rinkka tulee painamaan yli 20 kiloa, olen aika varma siitä, mutta pidän sormet ristissä josko se sittenkään ei ylittäisi sallittua rajaa. Ei hirveemmin hotsittais maksaa kauheesti ylimääräsistä kiloista.

Muito obrigado, Lisboa, oli upeat kaksi kuukautta.
Maailmankaikkeus, lisää tälläisiä kiitos!

Vika työpäivä! Outoaihanaakamalaa.

Äitini kertoi eilen skypessä, että Bilbaossa alkaa koripallon MM kisat ja sinne on lähtenyt jäätävän suuri määrä suomalaisia (ja varmasti muualtakin). Saa siis nähdä kohoaaki hinnat pilviin kasvavan turismin takia ja moneenko suomalaiseen törmään reissun aikana.

Vielä ei kauheasti jännitä lähtö, mutta en tiedä onko tämä lähtö niin paha kuin aikaisempi. Tavallaan on kiva taas mennä paikkaan mistä ei tiedä mitään, niin ei voi kauheasti oletaakaan mitään. Tekee ihan hyvää kaltaiselleni kontrollifiikille välillä olla tietämättä mitään ja pitää sormet ristissä ja rinkka selässä. Hyvä fiilis on. Eikä edes harmita lähtö enää! 

Eilen oltiin kuuntelemassa Fadoa yhdessä ravintolassa. Fado on siis portugalilaista musiikkia, hyvin tunnerikasta, usein melankolista sellaista. Jos sitä kuuntelee netistä niin se ei ole ollenkaan niin hieno kokemus, sillä mielestäni fadoa kuunnellessa on kyse isommasta kokonaisuudesta; pitää nähdä esiintyjän tunneilmaisu! Mut oli aika portugalilainen ilta: Alfamassa syömässä pastel de natan näköistä suolaista leivosta joka oli täytetty bacalhaulla eli suolatulla turskalla samaan aikaan kun fado esiintyjä laulaa ihan parin metrin päässä. 

Olin kuntosalilla. 

Yksi paikan työntekijöistä hermostui minulle kun en ollut ottanut matkalleni sisäkenkiä. Tavallaan ymmärrettävää, mutta hän hermostui lisää kun sanoin että siinä tapauksessa haluan rahat takaisin. 

Onneksi kuutenkin paikan johtaja oli todella mukava (mutta pelottavan näköinen bodarinainen) ja lainasi omia kenkiään. Nämä ihmiset on ihan huippuja! Tosiaan ainoat töykeät portugalilaiset jotka olen tavannut, ovat olleet asiakaspalveluhommissa ja yleensä vaatekaupoissa ydinkeskustassa. 

Lainakengissä vierähtikin kaksi tuntia ja tuntui että virtaa olisi riittänyt! Harmi että löysin salin vasta näin myöhään, kuukauden jäsenyys olis tullut aika halvaksi kun se sisältää kaikki ryhmäliikuntatunnitkin.

Eilen piti sanoa näkemiin muutamalle ihmisielle, jotka lähtivät takaisin kotimaihinsa. Täältä alkaa pikkuhiljaa kadota kaikki, enää on jäljellä minä ja kämppikset ja Marcon muutama ystävä. Ihan selvästi tulee syksy kun kaikki lähtee takaisin opiskelemaan. No mutta, kohta minäkin vaihdan maisemaa!

Tänään käytiin katsomassa Carmo kirkon rauniot. Vaikka sanoin edellisessä kirjoituksessa toissapäivänä, että mennään, mutta ei sitten ollut museofiilis. Oltiin sillä kauniilla näköalapaikalla silloin, mutta rauniot jätettiin näin keskiviikkoon. Portugalilaisissa museoissa olen huomannut sen ongelman, että tavaroissa joita pistetään esille, ei ole kunnolla selitetty mitä ne ovat, miltä aikakaudelta ne ovat ja mitä niillä on tehty. Ehkä tarkoituksena on houkutella turistit ostamaan opastettuja kierroksia. Tiedä häntä!

Turhauttaa.

Olen skannannut kaikki museon lehdet ja nyt ei ole mitää tekemistä. Anabela on liian kiireinen kehittelemään mitään töitä, joten istun. Taas. 

Mielummin ryhtyisin heti työskentelemään kymmeneltä ja lähtisin sitten vaikka aikaisemmin. En oikeen kerkeä enää mitään kuuden jälkeen kun työt ovat ohitse, sillä kaikki paikat joissa haluaisin käydä tai asiat jota haluaisin tehdä ovat kiinni tai muuten vain turhia enää niin myöhään. Onneksi ihana työkaverini Gabriel tuntee tuskani kun hän ei voi tehdä töitä ellen minä tee töitä. Yritetään yhdessä selvitellä asia tälläviikolla.

Mutta ehkä se vapaa-ajan puute korostuu, kun tietää että ainut vapaa tällä viikolla on lauantai ja senkin olen jo tunkenut täyteen tekemistä. 

Museolla on onglema, sillä rahoituksen takia on sovittu tietty määrä skannattavia asioita ja meillä ei ole sellaista määrää skannattavia asioita. Hienoa, eikö?

No maanantai jokatapauksessa ja maanantaita inhotaan ihan vain maanantain takia ja ehkä siksi että viikonloppu oli niin mukava. Palkitsin itseni espressolla (jota olen tottunut juomaan jo!) ja palalla kakkua. 2e. Aika hyvä diili ja varma keino parantaa maanantai. 

Illalla olisi suunnitelmissa nähdä Carmo kirkon rauniot Chiadossa(tuntuu himppusen tyhmältä kirjotella näitä paikkojen nimiä tänne blogiin, koska ne tuskin kertoo kauheasti) ja sitten vielä mennä lasilliselle kauneimmalle näköalapaikalle Alfamassa Anian kanssa.   Vuokraemäntä haluaisi tarjota illallisen minulle ennen kun lähden ja sillekin olisi mukava löytää aikaa. Oh ja voih. Onko pakko vielä lähteä jos ei tahdo, mut tahtoo sit kuitenkin?

Turhauttaa.

Olen skannannut kaikki museon lehdet ja nyt ei ole mitää tekemistä. Anabela on liian kiireinen kehittelemään mitään töitä, joten istun. Taas. 

Mielummin ryhtyisin heti työskentelemään kymmeneltä ja lähtisin sitten vaikka aikaisemmin. En oikeen kerkeä enää mitään kuuden jälkeen kun työt ovat ohitse, sillä kaikki paikat joissa haluaisin käydä tai asiat jota haluaisin tehdä ovat kiinni tai muuten vain turhia enää niin myöhään. Onneksi ihana työkaverini Gabriel tuntee tuskani kun hän ei voi tehdä töitä ellen minä tee töitä. Yritetään yhdessä selvitellä asia tälläviikolla.

Mutta ehkä se vapaa-ajan puute korostuu, kun tietää että ainut vapaa tällä viikolla on lauantai ja senkin olen jo tunkenut täyteen tekemistä. 

Museolla on onglema, sillä rahoituksen takia on sovittu tietty määrä skannattavia asioita ja meillä ei ole sellaista määrää skannattavia asioita. Hienoa, eikö?

No maanantai jokatapauksessa ja maanantaita inhotaan ihan vain maanantain takia ja ehkä siksi että viikonloppu oli niin mukava. Palkitsin itseni espressolla (jota olen tottunut juomaan jo!) ja palalla kakkua. 2e. Aika hyvä diili ja varma keino parantaa maanantai. 

Illalla olisi suunnitelmissa nähdä Carmo kirkon rauniot Chiadossa(tuntuu himppusen tyhmältä kirjotella näitä paikkojen nimiä tänne blogiin, koska ne tuskin kertoo kauheasti) ja sitten vielä mennä lasilliselle kauneimmalle näköalapaikalle Alfamassa Anian kanssa.   Vuokraemäntä haluaisi tarjota illallisen minulle ennen kun lähden ja sillekin olisi mukava löytää aikaa. Oh ja voih. Onko pakko vielä lähteä jos ei tahdo, mut tahtoo sit kuitenkin?

Sisko tuli, oli ja meni jo takaisin.
En tiedä kumpi on parempi, olla näkemättä ketään kolmen kuukauden aikana, vai nähdä näin puolivälissä. Oli kyllä ihan huippua että tulivat tänne, mutta lentokentälle saattamisen jälkeen oli taas vähän haikea ihmis-ikävä. En sano sitä koti-ikävaksi, sillä en koe kotikaupunkiani mitenkään erityisen kaivattavaksi paikaksi. Ihmisiä vain. Mutta se on hyvä, että kämppiksinä on ihmisiä, jotka tietää millaista se on. Kaivata kotiin, mutta nauttia samaan aikaan. Se on tosi ristiriitaista.

Oli hassua miten huomasi tottuneensa jo kaupunkiin. Sitä ei enää osannut pysähtyä joka patsaalla tai muistanut että miten suurelta ja ihmeelliseltää alueet näyttikään parin ensimmäisen päivän aikana. Yritin näyttää kaikki merkittävämmät alueet ja omat lempipaikkani neljän päivän aikana. Onnistuin aika hyvin, vaikka aikaa olikin vähän!

Aika juoksee ulos ovista ja ikkunoista, seitsemän päivää ja sitten olen naapurimaassa. Mitä enemmän opin nauttimaan kaupungista ja mitä enemmän alan viihtyä, sitä vähemmän aikaa on jäljellä.

Hei mutta olen saanut uuden lempinimen! Johan sitä Emppua on kuultukin. Marco oli hämmentynyt siitä että hänellä on nyt kaksi vaaleaa kämppistä ja meidän kahden ero on se, että minä olen vielä vähän vaaleampi, niinkuin kanarianlintu, budgie. 

Lauantai illalla mentiin Christo Reille lauttalla Anian kanssa. Christo Rei on siis samanlainen Jeesus patsais kuin esimerkiksi Braziliassa. Se on joen toisella puolella, lähellä siltaa ja lauttamatkassa kestää ehkä noin kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttinen ei kuitenkaan sujunut ihan ongelmitta, sillä tiputin puhelimeni penkkien väliin, ja siinä olikin sitten homma saada se ulos. Tälläisessa tilanteessa kuitenkin huomasi taas miten auttavaisia ihmiset ovat! Yhden kämppiksen ja kolmen tuntemattoman paikallisen voimin onnistuttiin nostamaan penkit ylös, minä kömmin väliin ja tökin puhelimeni raosta ulos. Upeita ihmisiä!

Joen toisella puolella maisemat satamassa toi mieleeni Kööpenhaminan. Ylipäätään sataman rakennukset ja tunnelma oli sellainen, mitä ehkä enemmän olin odottanut että Lissabon on. Mutta mitä ylemmäs katua kuljettiin, sitä hiljaisempia tiet olivat ja koen sen hämärällä hieman epämukavaksi tuntemattomassa paikassa.
Päästiin kuitenkin Christo Reille, mutta portit oli suljettu (ei tiedetty että siellä on edes sellaisia, kuviteltiin, että se on vain puisto missä on tämä jättipatsas), joten tirkisteliin porttien raosta, kiroiltiin vähän ettei oltu otettu asiasta aikaisemmin selvää ja sitten suunnattiin takaisin satamaan. 

Sunnuntaina mentiin sinne kuuluisaan Sintraan, josta jokainen paikallinen on puhunut ja suositellut. Olin vähän varautunut, että voiko se oikeasti olla niin upea kuin ihmiset väittävät, mutta se todella oli. Vanha pienen pieni kaupunki, jossa oli valtavat puistot ja pari upeaa linnaa ja palatsia. Piti ottaa juna läheltä keskustaa Rossion asemalta ja se ottaa noin 40 minuuttia ja maksaa edestakaisin vähän päälle 4 euroa. Ihan mielettömät maisemat tässä pienessä kaupungissa ja todella suosittelen käymään, vaikka olisi vain pari päivää Lissabonissa. Museoiden ja palatsien puistojen hinnat olivat ryöstöä verrattuna Lissabonin hintohin, mutta luonnonpuisto jossa käveltiin, oli joka pennin arvoinen.

"Ai mitä, eiks tää ollukaan Kiina!"

Yksi asia mitä olen myös portugalilaisista huomannut, on se, että he eivät osaa laittaa kylttejä tai opasteita. Palatsin puisto oli valtava ja oltiin ihan hukassa, koska kartta ei kertonut jokaista tietä mitä matkan varrella oli. Ja karttaa osaan lukea, joten kyse ei ollut tietämättömyydestä! Oli kuitenkin ihan huippua kävellä koko matka Sintran tunnelmallisesta keskustasta ylös vähän alle kilometri pohjoiselle huipulle. Tuuli oli kylmä, mutta oli ihanaa kävellä välillä keskellä luontoa ja poissa kaupungin hälinästä. Mieletön sunnuntai. Ja viimeinen sellainen! Vitsi olen onnellinen tyttö.

Uusia kämppiksiä! Tälläkertaa italialainen Marco ja syksymmällä minun lähdettyä tulee columbialainen Sebastian, joka on pari kertaa käynyt pyörähtämässä asunnolla. Sebastian on asunut vuoden Bilbaossa ja kaveri antoi muutamia vinkkeä maasta.

Carlotakin palasi päiväksi asunnolle takaisin ja lainasi minulle englanninkielisiä kirjoja. Lauantaina suuntasin puistoon ja luin koko päivän. 

Kivaa että ihmisiä on ympärillä taas. Siskokin tulee maanantaina tänne!

Yksinoleminen täällä uusien ihmisten ympäröimänä on antanut ihan hirveästi perspektiiviä. On ollut aikaa miettiä kaikkea ei mistään ikuisuuteen ja kasvaa ihmisenä sekä ennenkaikkea oppia itsestä. En tiedä osaanko eritellä sen paremmin, mutta uskon että huomaan sen sitten kun palaan kotimaahan. Mutta en halua miettiä sitä vielä. Koska nyt on hyvä. On kerrankin ollut aikaa olla vain itselle ja kenelläkään ei ole oletuksia siitä millainen olen (PAITSI, että meitä suomalaisia tosiaan luullaan juroiksi ja kylmiksi, mutta olen onnistunut rikkomaan tämän luulon. Jee!)
Se on myös jännä miten nopeasti tottuu kaikkeen ympärillä olevaan. Osaa kulkea kaupungilla miettimättä, eikä joudu tarkastelemaan jokaista kadun nimeä tai kulkemaan kartta kädessä. Ymmärtää pieniä pätkiä mainoksista tai teksteistä. Ei joudu enää pähkäilemään niin kauheasti kaikkea. Joka päivä sitä vähän suurentaa reviiriään ja oppii kaupungista lisää, mutta noin suurinpiirtein parissa viikossa taikka kuukaudessa on jo aika tottunut kaikkeen. Tästä lähtien otan varmaan vain kuukauden matkoja, koska siinä kerkeää oikeasti päästä enemmän käsiksi paikalliseen arkeen. Ja sitähän se on. En välitä turistirysistä, vaan haluan maistiaisen siitä, mitä on olla paikallinen. Ja haluan aikaa katsoa ympärilleni.

Mutta. Juon nyt kahvia ja näytän sunnuntailta. Aurinko on kuuma ja luon nahkaa uudelleen palovammojen takia. Hyvä päivä. Hyvä viikko. Luon kotia ja elämä on  ihanaa. Ehkä vähän piirsinkin.