Aloitin blogini silloin, kun oppimispäiväkirjani päättyi, eikä sitä saanut koulun sivuille jatkaa. Kuitenkin tajusin, että tuo oppimiskirja sisältää niin paljon muistoja ja henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, että kopioin kaikki tekstit päivämäärineen tänne. En halua ottaa riskiä, että ne katoaa sieltä kun kevätlukukausi päättyy.

Ajattelin taas herättää pienen sisäisen kirjoittajani eloon ja raapustaa taas. Kuitenkin pidän siitä, ja näitä on kiva lukea myöhemmin. Sitten joskus.

Siitä on nyt lähes vuosi kun lähdin. Valmistun kuukauden kuluttua, teen lopputyönäyttelyä, hain korkeakouluihin, teen töitä baristana ja kaipaan maailmalle. Kiireistä ja kovin arvokasta, unohdan nauttia viimeisistä hetkistä.

Tuon pienen sisäisen kirjoittajan herättämisen ajatus lähti siitä, kun lähdin viikko sitten Italiaan Alessandron kotikaupunkiin. Tykkään kirjoittaa kun matkustan, silloin kokee paljon poikkeavia, mutta tavanomaisia hetkiä, joita on kiva muistella myöhemmin.

Lennettiin Alppien yli Pohjois-Italiaan Bergamoon, josta otettiin tunnin bussimatka Milanoon, josta saatiin puhelin sovelluksen avulla "liftattua" kyyti Torinoon. Matka kesti Tampereelta Torinoon sen kymmenen tuntia, joten mitään muuta ei oikeen ensimmäisenä päivä ehditty.

Koti oli kaunis, sellainen, josta olen haaveillut. Pieni, mutta ei kuitenkaan liian. Modernia ja vanhaa sekaisin, iso vessa ja ranskalaiset parvekkeet. Paljon taidetta seinillä, kun Alessandron isoisä harrasti maalaamista. En tajunnut, enkä oikeen viitsinyt ottaa kuvia, mutta koitan pitää mielikuvan takaraivossa, josko joskus saisin tämän materialistisen haaveen toteutettua. 

Tapasin ystäviä, käytiin yhden perheen luona syömässä (vietiin kylmäsavustettua porpnlihaa josta pidettiin tosi paljon!) hieman Torinon ulkopuolella, korkealla kukkuloilla, josta näki koko öisen Torinon. Vietettiin iltaa ystävien kesken ulkona lämpimässä kevätilmassa ja kerettiin juhlimaan yksiä syntymäpäiviäkin. Kaupunki oli pieni, helppo ymmärtää ja arkkitehtuuriltaan kaunis. Eräs ystäväni Suomesta on asunut vuoden Etelä-Italiassa, ja hänen puheiden perusteella meno on kovin samanlaista kuin Espanjassa; Kovin rentoa ja kovaäänistä. Pohjoisessa koin itse miellyttävän välimuodon Etelän rentoudelle ja suomalaiselle jämptiydelle. Torinossa osattiin rentoutua, mutta ei oltu kuitenkaan liian letkeitä. Etelä Eurooppa on vienyt multa jalat alta ja koitan löytää keinon takaisin.

Lupaukset on ihan tyhmiä.

Mutta välillä, kaikesta huolimatta, sitä huomaa kuitenkin tarvitsevansa niitä. Vaikka ne oliskin ihan tyhmiä. 

Mä olen tulta ja tappuraa.
Itkua, pieniä teräviä palasia.
Viattomuutta, empatiaa ja

tasoja.

Ehkä en koskaan tarpeeksi. Enkä koskaan ainutlaatuinen, korvaamaton.

Olen läsnä, poissa, itsekäs ja sympaattinen. Ihan kiva. Sellainen mukiinmenevä ja helposti unohdettava. Hyväkäytöksinen ja epätukkaihminen. "Ei tehdä tästä mitään numeroa" ja ylimiettijä. Lukossa, mutta ulospäinsuuntautunut. Tykkään tanssia, vaikka en oikeastaan osaa.

Siitä on pieni tyttö tehty.

Todennäkösyyslaskentaa ja en voittanut lotossa. Mutta se ei tarkoita ettenkö olisi lottovoittaja.

Ajattelin pitää kolmenviikon hyvinvointimarraskuun ennen tukholmareissua. En ole vielä päättänyt mitä kaikkea se hyvinvointi pitää sisällään, muttei ainakaan stressiä. Ajattelin kiinnittää huomioni siihen, että juon vettä, sillä unohdan sen helposti. Sekä siihen, että venyttelisin. Ruokavalio on ihan okei (no yritän lakottaa ehkä siitä sokeristakin hetken) ja liikun muutenkin lähes joka päivä, joten en jaksaisi ottaa niistä paineita. Olen sen vuosi sitten jo tehnyt, eikä siitä tullut ollenkaan hyvä mieli, koska tulokset eivät ikinä kelvanneet, vaikka olisikin yltänyt niihin tuloksiin.

Viikonloppuna kokkasin porukoilla. Tein ekaa kertaa kotijäätelöä ja se oli ihan tajuttoman hyvää! Jos mulla olisi kotona pakastin, tekisin varmaan itse. Mutkun ei ole, niin en tee. Pysyköön elämä yksinkertaisena. 

Mietin tossa yksipäivä, että tulevaisuuskysymys on vähänniinkuin  olisi lenkillä. On valittava suunta johon menee, vaikka jokainen polku näyttäisi hyvältä. Sen sijaan on valittava yksi, joka ehkä kiertää ne kaikki, muttakun mahdollista on vain juosta yhteen suuntaan kerrallaan. Se ehkä tässä mättää. Reittisuunnittelu ja kärsimättömyys. Kun on monia juoksemisen arvoisia polkuja, eikä osaa suunnitella kierrosta niin että se poikkeaisi kaikki. Ja vaikka jos osaisikin, on hyvin todennäköistä ettei jaksa juosta koko reittiä. 

Piristäviä puolituttuja ja tuntemattomia.

Tänään kirjastosta lähtiessäni, minut pysäytti herra, joka kehui kauniiksi ja pyysi kahville.

Etelässä tällaista pysäyttelyä ja kahville pyytämistä kohtasi vähän väliä, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä siitä, että vaalea ja pitkä tyttö erottuu joukosta ja näin ollen kiehtoo vastaantulijaa. Nähtävästi se onkin kyse siitä, miten kantaa itsensä ja millainen olo on. Minulla on hyvä, ja luulen, että toinen ihminen näkee sen kyllä. 

Puolitutuille kunniaa tuntemattomien ohella: Ihan pieni hetki pientä jutustelua toisen herran kanssa sai hyvälle mielelle tämän ihmisotuksen. 

Se ei ole vaikeaa ottaa kontaktia tai edes katsoa silmiin. Ei se ehkä satukaan olla ihmisiä lähellä ilman että tarvitsee paljastaa mitään itsestään. Aina ei tarvitse olla yhtään mitään tai pelkästään kaikkea, välillä on helpottavaa, huojentavaa ja ihanaa olla vain vähän ja pienen aikaa. Toinen ihminen ei mene rikki.

Minä en mene rikki. 

Kaikki on okei. 

Tack so mycket människor,

Puss och kram,

Jag

"Totutko sä stressiin?"

No häh.

Emmä tiedä. Jos olen tottunut siihen, niin enkai siinä tapauksessa huomaa olenko tottunut siihen vai en?

Tänään kuitenkin tajusin, että tarvitsen määrän x stressiä, jotta olen tehokas. Ihokin on sen mukainen (lue: huono).

Ensivuosi ahdistaa. Seitsemänvuotiaasta on ollut aina joku rytmi ja turvapaikka siinä, että jotain tapahtuu kesän jälkeen.  Tällähetkellä henkilökohtainen tulevaisuuteni loppuu toukokuuhun, kun valmistun. Sen jälkeen mistään ei ole mitään tietoa tai takeita. Ei (kesä)töistä, opiskelupaikasta tai edes jatkanko vuokrasopimusta enää. Tyhjää ja harmaata. 

No mut join glögiä ja söin sinihomejuustopiparia. Vois tulla se joulu niin sit olis taas kohta kevät! Hitaasti mutta varmasti. Ei paineita.

Teen asioita jotka eivät satu.

Leikin kummityttökissani kanssa, juon aurinkoa naapurin siskon luona ja leivon etelästä tuttua. Leipomuksista tuli rumia, mutta maistuu juuri sille, mille pasteis de natan kuuluukin. Omiin makutottumuksiini joululle, mutta samalla muodostuu kuva kuumasta katukivetyksestä keskipäivällä ja merestä joka on niin lähellä että se tuntuu hupsulta. Ehkä ristiriidat tuo kontrastia. Joku on ainakin sanonut niin.

Sitä on vaikea selittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Tarvetta olla jossain muualla kuin on. Se kuullostaa kitinältä ja ehkä osittain se on sitäkin, mutta pistetään asia hieman konkreettisemmaksi:

Ihminen, jolla on rakas harrastus, vaikkapa taitoluistelu, joutuu liikuntakieltoon toviksi jos toiseksi. Potilas passitetaan kotiin ja sanotaan että pärjäilehän sitten. 

Rakas harrastus on mennyt, ehkä vain hetkeksi, mutta on kuitenkin. Mitäpä jos lääkäri onkin sanonut, ettei tiedä milloin potilaan on mahdollista päästä takaisin jäälle uudelleen. Että se ottaa aikaa ja "katsellaan miten tilanne kehittyy."

Ehkä se on vähän sama asia, voisin kuvitella. Minulla oli jotain, josta tulin hyvin onnelliseksi, jossa olin hyvin onnellinen. Sitten palaan takaisin, ja diagnoosini on, että pitää odotella ja katsella tuleeko koskaan enää hetkeä lähteä. 

Inhottaa että se tuntuu pahalta, koska minulla on niin paljon kaikkea ihanaa ympärillä. 

-

Entinen kämppis ja lempinimiä blondille tytölle. Elämää vain ja silmänräpäyksessä unohtelen.

budgyyyyyyy

how are you? it's still summer here in Lisbon miss you here home