Mä olen tulta ja tappuraa.
Itkua, pieniä teräviä palasia.
Viattomuutta, empatiaa ja

tasoja.

Ehkä en koskaan tarpeeksi. Enkä koskaan ainutlaatuinen, korvaamaton.

Olen läsnä, poissa, itsekäs ja sympaattinen. Ihan kiva. Sellainen mukiinmenevä ja helposti unohdettava. Hyväkäytöksinen ja epätukkaihminen. "Ei tehdä tästä mitään numeroa" ja ylimiettijä. Lukossa, mutta ulospäinsuuntautunut. Tykkään tanssia, vaikka en oikeastaan osaa.

Siitä on pieni tyttö tehty.

Todennäkösyyslaskentaa ja en voittanut lotossa. Mutta se ei tarkoita ettenkö olisi lottovoittaja.

Ajattelin pitää kolmenviikon hyvinvointimarraskuun ennen tukholmareissua. En ole vielä päättänyt mitä kaikkea se hyvinvointi pitää sisällään, muttei ainakaan stressiä. Ajattelin kiinnittää huomioni siihen, että juon vettä, sillä unohdan sen helposti. Sekä siihen, että venyttelisin. Ruokavalio on ihan okei (no yritän lakottaa ehkä siitä sokeristakin hetken) ja liikun muutenkin lähes joka päivä, joten en jaksaisi ottaa niistä paineita. Olen sen vuosi sitten jo tehnyt, eikä siitä tullut ollenkaan hyvä mieli, koska tulokset eivät ikinä kelvanneet, vaikka olisikin yltänyt niihin tuloksiin.

Viikonloppuna kokkasin porukoilla. Tein ekaa kertaa kotijäätelöä ja se oli ihan tajuttoman hyvää! Jos mulla olisi kotona pakastin, tekisin varmaan itse. Mutkun ei ole, niin en tee. Pysyköön elämä yksinkertaisena. 

Mietin tossa yksipäivä, että tulevaisuuskysymys on vähänniinkuin  olisi lenkillä. On valittava suunta johon menee, vaikka jokainen polku näyttäisi hyvältä. Sen sijaan on valittava yksi, joka ehkä kiertää ne kaikki, muttakun mahdollista on vain juosta yhteen suuntaan kerrallaan. Se ehkä tässä mättää. Reittisuunnittelu ja kärsimättömyys. Kun on monia juoksemisen arvoisia polkuja, eikä osaa suunnitella kierrosta niin että se poikkeaisi kaikki. Ja vaikka jos osaisikin, on hyvin todennäköistä ettei jaksa juosta koko reittiä. 

Piristäviä puolituttuja ja tuntemattomia.

Tänään kirjastosta lähtiessäni, minut pysäytti herra, joka kehui kauniiksi ja pyysi kahville.

Etelässä tällaista pysäyttelyä ja kahville pyytämistä kohtasi vähän väliä, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä siitä, että vaalea ja pitkä tyttö erottuu joukosta ja näin ollen kiehtoo vastaantulijaa. Nähtävästi se onkin kyse siitä, miten kantaa itsensä ja millainen olo on. Minulla on hyvä, ja luulen, että toinen ihminen näkee sen kyllä. 

Puolitutuille kunniaa tuntemattomien ohella: Ihan pieni hetki pientä jutustelua toisen herran kanssa sai hyvälle mielelle tämän ihmisotuksen. 

Se ei ole vaikeaa ottaa kontaktia tai edes katsoa silmiin. Ei se ehkä satukaan olla ihmisiä lähellä ilman että tarvitsee paljastaa mitään itsestään. Aina ei tarvitse olla yhtään mitään tai pelkästään kaikkea, välillä on helpottavaa, huojentavaa ja ihanaa olla vain vähän ja pienen aikaa. Toinen ihminen ei mene rikki.

Minä en mene rikki. 

Kaikki on okei. 

Tack so mycket människor,

Puss och kram,

Jag

"Totutko sä stressiin?"

No häh.

Emmä tiedä. Jos olen tottunut siihen, niin enkai siinä tapauksessa huomaa olenko tottunut siihen vai en?

Tänään kuitenkin tajusin, että tarvitsen määrän x stressiä, jotta olen tehokas. Ihokin on sen mukainen (lue: huono).

Ensivuosi ahdistaa. Seitsemänvuotiaasta on ollut aina joku rytmi ja turvapaikka siinä, että jotain tapahtuu kesän jälkeen.  Tällähetkellä henkilökohtainen tulevaisuuteni loppuu toukokuuhun, kun valmistun. Sen jälkeen mistään ei ole mitään tietoa tai takeita. Ei (kesä)töistä, opiskelupaikasta tai edes jatkanko vuokrasopimusta enää. Tyhjää ja harmaata. 

No mut join glögiä ja söin sinihomejuustopiparia. Vois tulla se joulu niin sit olis taas kohta kevät! Hitaasti mutta varmasti. Ei paineita.

Teen asioita jotka eivät satu.

Leikin kummityttökissani kanssa, juon aurinkoa naapurin siskon luona ja leivon etelästä tuttua. Leipomuksista tuli rumia, mutta maistuu juuri sille, mille pasteis de natan kuuluukin. Omiin makutottumuksiini joululle, mutta samalla muodostuu kuva kuumasta katukivetyksestä keskipäivällä ja merestä joka on niin lähellä että se tuntuu hupsulta. Ehkä ristiriidat tuo kontrastia. Joku on ainakin sanonut niin.

Sitä on vaikea selittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Tarvetta olla jossain muualla kuin on. Se kuullostaa kitinältä ja ehkä osittain se on sitäkin, mutta pistetään asia hieman konkreettisemmaksi:

Ihminen, jolla on rakas harrastus, vaikkapa taitoluistelu, joutuu liikuntakieltoon toviksi jos toiseksi. Potilas passitetaan kotiin ja sanotaan että pärjäilehän sitten. 

Rakas harrastus on mennyt, ehkä vain hetkeksi, mutta on kuitenkin. Mitäpä jos lääkäri onkin sanonut, ettei tiedä milloin potilaan on mahdollista päästä takaisin jäälle uudelleen. Että se ottaa aikaa ja "katsellaan miten tilanne kehittyy."

Ehkä se on vähän sama asia, voisin kuvitella. Minulla oli jotain, josta tulin hyvin onnelliseksi, jossa olin hyvin onnellinen. Sitten palaan takaisin, ja diagnoosini on, että pitää odotella ja katsella tuleeko koskaan enää hetkeä lähteä. 

Inhottaa että se tuntuu pahalta, koska minulla on niin paljon kaikkea ihanaa ympärillä. 

-

Entinen kämppis ja lempinimiä blondille tytölle. Elämää vain ja silmänräpäyksessä unohtelen.

budgyyyyyyy

how are you? it's still summer here in Lisbon miss you here home

Tuhat ja yksi tapaa inhota talvea.

Kärkipäähän kuuluu se, että suihkun jälkeen on kylmä ja se, että päivänvaloa ei ole tarpeeksi.

Voikun ihminen voisi nukkua talviunta! Saisi syödä hillittömän määrän ruokaa ja nukkua kevääseen. Herätä, kun auringon ensisäteet leikkii kasvoilla ja kaikki on harmaata sulaneen lumen jäljiltä, mutta niin kauniin kirkasta ja uutta.

Ajattelin ehkä varata matkan uudeksivuodeksi. Mitä minä täällä, kun paikkani on jossain tuolla. 

Lakkasin olemasta kun ylitin rajan.

Olen väärinpäin ja pistän muistoja taskuihin joissa on reikiä. Sinua ei enää ole, koska päätän niin.

Pelkäänkö tarpeeksi kun haluan jotain? 

Toivon, että pelkään.

Tyynenmerestä välimereen. Katson kuvia ja alan ymmärtää mikä hinta on todellisuuden pakenemisella rajatussa ajassa. 

Lakkaan puhumasta kun ymmärrän ettei ihmisiä oikeastaan edes kiinnosta enää. Eikä oikeastaan kiinnosta minuakaan. Se siitä sitten. 

Olen ollut matkoilla ja elossa, jakanut elämästäni pieniä paloja ja se ei ole ollutkaan pahitteeksi.

Vaikka palasinkin pohjoiseen, pieni pala onnesta jäi etelään. Ilma toisissa aikavyöhykkeissä antaa perspektiiviä ja paljon kaikkea sellaistakin mistä on vaikea puhua niin, että kuuntelija ymmärtää. Mutta olen täällä, olen ja illat on pimeitä ja kylmiä.

En saanut jatkaa oppimispäiväkirjaksi tarkoitettua blogiani, jonka kirjoitin ollessani Lissabonissa ja Bilbaossa. Siispä tein uuden, johon ehkä jaan jos hetki on sellainen. Toivottavasti niitä seikkailujakin tulee. Eiköhän, kun vain odotan tarpeeksi.

Koko loppuelämä, mä tulen ihan pian!
Maailman rajalle ja takaisin. Lähellä merta tai korkealla ilmassa olen eniten olemassa.

www.emhyria.blogspot.com

Seikkailuja parin viikon takaa voi käydä lukemassa tuolta.

Eikai ole iso surku?

Ei, koska uskon että pääsen vielä maailmalle ja sinneniin. Mun on pakko.

Ja tiedätkö sen ällön kornin sanonnan "Smile cause it happened, not because it's over" vai miten se menee

Mut niinhän se on. Mä olin onnellisempi kuin ikinä ja mulla oli ihan huippua. Ei se ole surullista. Se on ihanaa.

"We all miss you!!! I hope that everything is ok with you. You are nice and a sweet girl. Beijo, Rosario"

Vuokraemäntäni Lissabonista lähetti tänään viestin.
Sydän on lämmin. Oi.

Oppimispäiväkirjani on tullut päätökseen. Toivottavasti tulevaan mahtuisi hurjan paljon lisää löytöretkiä pieneen suureen elämään.
Kiitos ja anteeksi
Beijo,
Minä

Menen talviunille ja herään vasta kun aurinko leikkii kasvoilla ja silmäluomien sisäpinta hehkuu oranssilla. 

Olenkotonaolenkotonaolenkotona. 

En tiedä onko se oikea sana mutta siksi sitä kutsutaan. Olen repeytynyt kahtia ja sydän kuuluu jonnekin muualle ja vähän tännekin. 

Lähden sinne missä on kuumaa keskipäivisin ja vastaantulijat katsoo silmiin. Sitten kun herään. 

Pitäisi olla koko loppuelämä edessä ja minusta tuntuu harmaalta ja välinpitämättömältä. En halua muistaa yhtään mitään mutta pelkään ihan hirveästi että unohdan. 

Piirrän tarinoita onnellisuudesta joka on vain muisto takaraivossa joka haalistuu aikanaan.

Lento oli rauhaisa. Bilbaon kenttä oli pieni ja keskiviikko aamuna epäturistiaikaan ei ollut juuri ketään missään. Bussissa matkalla kentälle tosin itketti ja ehkä vähän koneessakin (mutta outo sekoitus onnellisuutta kun pääsee taas lentoon!), mutta kun lentokone laskeutui pilvien alle ja näin Norjan koko kauneudessaa, ei enää kotiinpaluu tunnukaan niin pelottavalta. Uskoakseni siis Norja muistuttaa Suomea, joten oli rauhoittavaa ainakin pitää tästä maisemasta.
Kaikki on niin vihreää ja raikkaan näköistä. Bilbao oli sumuinen tai kuuma, pilvet ja vuoret ympäröi kaupugin niin, että tuntui välillä että muuta maailmaa ei ole ollenkaan. Vaikka ehkä etelän maat antoi tilaa hengittämiselle kaikessa muussa tarkoituksessa kuin siinä fyysisessä, pohjoismaissa sana fyysinen hengittäminen nousee uusiin sfääreihin kuuman kesän jälkeen. Täällä saa happea. Sitä oikeaa ihanaa, syksyistä ilmaa.Pienet valkoiset talot punaisine kattoineen hymyili mulle kun laskeuduttiin ja kaikki on tosi kallista.

Vaikka olen nukkunut vain kaksi tuntia viimeyönä, koitan saada ajatuksiani kokoon työssäoppimisesta sekä tappaa viisi tuntia ennen seuraavaa lentoa.

Ensinäkin pari vinkkiä niille, jotka ehkä joskus ovat lähdössä pidemmäksi aikaa jonnekin:
1. Älä missään olosuhteissa ikinä aliarvioi kulttuurishokkia
Vaikka itse olen halunut mennä opiskelemaan/töihin ulkomaille niin kauan kuin muistan ja vaikka matkustamista rakastankin ja voisin tehdä sitä elääkseni, oli alku molemmissa maissa hankalampi kuin oletin. Jokaisella se on henkilökohtaista, mutta sopeutumiselle pitää antaa aikaa. Kaupunki tuskin tuntuu heti omalta, kaikki ei ole kivaa kokoajan ja ei oikeen tiedä mistä aloittaa.
2.Opettele sanat hei ja kiitos
Se, että edes yrität sopertaa vähän edes jotain paikallisella kielellä, on aina parempi kuin olla edes yrittämättä. Ainiin, ja hymyileminenkin on aika iso plussa.
3. Vastoinkäymisiä tulee, ihan varmasti. Mutta sinä itse päätät, miten niihin suhtaudut. Asioilla on aina tapana järjestyä.
4. Asioiden eteen pitää nähdä vaivaa. Ylipäätään koko matka ei tullut ihan tarjottimella, pitää itse olla motivoitunut ja kiinnostunut ja rohkea.

Jokainen päivä ei ollut elämäni paras päivä, mutta kokonaisuudessaan viimeiset kolme kuukautta ovat olleet elämäni parhaat. Ja jokaiseen päivään on mahtunut niitä elämäni parhaita hetkiä, vaikka kyse olisikin jostain ihan pienestä.
Koska kaikki muu loksahti paikoilleen paremmin kuin ikinä uskalsin edes toivoa, voisin enemmän kirjoittaa siitä, millaista oli olla töissä ja mitä opin tulevan ammattini kannalta - onhan tämä kuitenkin oppimispäiväkirja.

Työtahti ja -moraali on tosi erilaista kuin Suomessa. Parhaimmillaan tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että hyvä vaikutus on helposti tehtävissä, sillä pohjoismaalainen ahkeruus ja moraali pääsee kyllä esille, vaikka mitään suurempia ei tekisikään. Näin on myös mahdollista saada vähän enemmän vapauksia.
Jouduin itse kyselemään hirveästi mitä saan tehdä ja milloin. Molemmissa paikoissa oltiin vähän huonosti varauduttu siihen, että tulen paikalle, mutta hitaan alun jälkeen työssäoppiminen lähti kyllä käytiin. Kaipa se on kyse ruutiinista ja siitä, millainen suhde on työnantajaansa.
Eniten itse olen tyytyväinen siihen, että onnistuin rikkomaan molemmissa paikoissa Suomalaisuuteen linkitetyn jurouden. Kielitaito on parantunut huimasti, sekä huomaa kykenevänsä paljon kaikkeen sellaiseen, mihin ei ajatellun kykenevänsä. Se on aika hieno tunne.
Työnantajilta en saanut kuin hyvää palautetta, mikä hämmästytti kovin. Tiedän kyllä olevani ahkera ja teen työn kuin työn valittamatta, mutta koska oma työmoraalini on sellainen, en ajatellut sen olevan mitenkään epänormaalia. Minulle normaali työmoraali oli siis jotain mieletöntä näiden ihmisten mielestä, joiden kanssa työskentelin.