Aloitin blogini silloin, kun oppimispäiväkirjani päättyi, eikä sitä saanut koulun sivuille jatkaa. Kuitenkin tajusin, että tuo oppimiskirja sisältää niin paljon muistoja ja henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, että kopioin kaikki tekstit päivämäärineen tänne. En halua ottaa riskiä, että ne katoaa sieltä kun kevätlukukausi päättyy.

Ajattelin taas herättää pienen sisäisen kirjoittajani eloon ja raapustaa taas. Kuitenkin pidän siitä, ja näitä on kiva lukea myöhemmin. Sitten joskus.

Siitä on nyt lähes vuosi kun lähdin. Valmistun kuukauden kuluttua, teen lopputyönäyttelyä, hain korkeakouluihin, teen töitä baristana ja kaipaan maailmalle. Kiireistä ja kovin arvokasta, unohdan nauttia viimeisistä hetkistä.

Tuon pienen sisäisen kirjoittajan herättämisen ajatus lähti siitä, kun lähdin viikko sitten Italiaan Alessandron kotikaupunkiin. Tykkään kirjoittaa kun matkustan, silloin kokee paljon poikkeavia, mutta tavanomaisia hetkiä, joita on kiva muistella myöhemmin.

Lennettiin Alppien yli Pohjois-Italiaan Bergamoon, josta otettiin tunnin bussimatka Milanoon, josta saatiin puhelin sovelluksen avulla "liftattua" kyyti Torinoon. Matka kesti Tampereelta Torinoon sen kymmenen tuntia, joten mitään muuta ei oikeen ensimmäisenä päivä ehditty.

Koti oli kaunis, sellainen, josta olen haaveillut. Pieni, mutta ei kuitenkaan liian. Modernia ja vanhaa sekaisin, iso vessa ja ranskalaiset parvekkeet. Paljon taidetta seinillä, kun Alessandron isoisä harrasti maalaamista. En tajunnut, enkä oikeen viitsinyt ottaa kuvia, mutta koitan pitää mielikuvan takaraivossa, josko joskus saisin tämän materialistisen haaveen toteutettua. 

Tapasin ystäviä, käytiin yhden perheen luona syömässä (vietiin kylmäsavustettua porpnlihaa josta pidettiin tosi paljon!) hieman Torinon ulkopuolella, korkealla kukkuloilla, josta näki koko öisen Torinon. Vietettiin iltaa ystävien kesken ulkona lämpimässä kevätilmassa ja kerettiin juhlimaan yksiä syntymäpäiviäkin. Kaupunki oli pieni, helppo ymmärtää ja arkkitehtuuriltaan kaunis. Eräs ystäväni Suomesta on asunut vuoden Etelä-Italiassa, ja hänen puheiden perusteella meno on kovin samanlaista kuin Espanjassa; Kovin rentoa ja kovaäänistä. Pohjoisessa koin itse miellyttävän välimuodon Etelän rentoudelle ja suomalaiselle jämptiydelle. Torinossa osattiin rentoutua, mutta ei oltu kuitenkaan liian letkeitä. Etelä Eurooppa on vienyt multa jalat alta ja koitan löytää keinon takaisin.

Lupaukset on ihan tyhmiä.

Mutta välillä, kaikesta huolimatta, sitä huomaa kuitenkin tarvitsevansa niitä. Vaikka ne oliskin ihan tyhmiä. 

Mä olen tulta ja tappuraa.
Itkua, pieniä teräviä palasia.
Viattomuutta, empatiaa ja

tasoja.

Ehkä en koskaan tarpeeksi. Enkä koskaan ainutlaatuinen, korvaamaton.

Olen läsnä, poissa, itsekäs ja sympaattinen. Ihan kiva. Sellainen mukiinmenevä ja helposti unohdettava. Hyväkäytöksinen ja epätukkaihminen. "Ei tehdä tästä mitään numeroa" ja ylimiettijä. Lukossa, mutta ulospäinsuuntautunut. Tykkään tanssia, vaikka en oikeastaan osaa.

Siitä on pieni tyttö tehty.

Todennäkösyyslaskentaa ja en voittanut lotossa. Mutta se ei tarkoita ettenkö olisi lottovoittaja.

Ajattelin pitää kolmenviikon hyvinvointimarraskuun ennen tukholmareissua. En ole vielä päättänyt mitä kaikkea se hyvinvointi pitää sisällään, muttei ainakaan stressiä. Ajattelin kiinnittää huomioni siihen, että juon vettä, sillä unohdan sen helposti. Sekä siihen, että venyttelisin. Ruokavalio on ihan okei (no yritän lakottaa ehkä siitä sokeristakin hetken) ja liikun muutenkin lähes joka päivä, joten en jaksaisi ottaa niistä paineita. Olen sen vuosi sitten jo tehnyt, eikä siitä tullut ollenkaan hyvä mieli, koska tulokset eivät ikinä kelvanneet, vaikka olisikin yltänyt niihin tuloksiin.

Viikonloppuna kokkasin porukoilla. Tein ekaa kertaa kotijäätelöä ja se oli ihan tajuttoman hyvää! Jos mulla olisi kotona pakastin, tekisin varmaan itse. Mutkun ei ole, niin en tee. Pysyköön elämä yksinkertaisena. 

Mietin tossa yksipäivä, että tulevaisuuskysymys on vähänniinkuin  olisi lenkillä. On valittava suunta johon menee, vaikka jokainen polku näyttäisi hyvältä. Sen sijaan on valittava yksi, joka ehkä kiertää ne kaikki, muttakun mahdollista on vain juosta yhteen suuntaan kerrallaan. Se ehkä tässä mättää. Reittisuunnittelu ja kärsimättömyys. Kun on monia juoksemisen arvoisia polkuja, eikä osaa suunnitella kierrosta niin että se poikkeaisi kaikki. Ja vaikka jos osaisikin, on hyvin todennäköistä ettei jaksa juosta koko reittiä. 

Piristäviä puolituttuja ja tuntemattomia.

Tänään kirjastosta lähtiessäni, minut pysäytti herra, joka kehui kauniiksi ja pyysi kahville.

Etelässä tällaista pysäyttelyä ja kahville pyytämistä kohtasi vähän väliä, mutta ajattelin sen johtuvan lähinnä siitä, että vaalea ja pitkä tyttö erottuu joukosta ja näin ollen kiehtoo vastaantulijaa. Nähtävästi se onkin kyse siitä, miten kantaa itsensä ja millainen olo on. Minulla on hyvä, ja luulen, että toinen ihminen näkee sen kyllä. 

Puolitutuille kunniaa tuntemattomien ohella: Ihan pieni hetki pientä jutustelua toisen herran kanssa sai hyvälle mielelle tämän ihmisotuksen. 

Se ei ole vaikeaa ottaa kontaktia tai edes katsoa silmiin. Ei se ehkä satukaan olla ihmisiä lähellä ilman että tarvitsee paljastaa mitään itsestään. Aina ei tarvitse olla yhtään mitään tai pelkästään kaikkea, välillä on helpottavaa, huojentavaa ja ihanaa olla vain vähän ja pienen aikaa. Toinen ihminen ei mene rikki.

Minä en mene rikki. 

Kaikki on okei. 

Tack so mycket människor,

Puss och kram,

Jag

"Totutko sä stressiin?"

No häh.

Emmä tiedä. Jos olen tottunut siihen, niin enkai siinä tapauksessa huomaa olenko tottunut siihen vai en?

Tänään kuitenkin tajusin, että tarvitsen määrän x stressiä, jotta olen tehokas. Ihokin on sen mukainen (lue: huono).

Ensivuosi ahdistaa. Seitsemänvuotiaasta on ollut aina joku rytmi ja turvapaikka siinä, että jotain tapahtuu kesän jälkeen.  Tällähetkellä henkilökohtainen tulevaisuuteni loppuu toukokuuhun, kun valmistun. Sen jälkeen mistään ei ole mitään tietoa tai takeita. Ei (kesä)töistä, opiskelupaikasta tai edes jatkanko vuokrasopimusta enää. Tyhjää ja harmaata. 

No mut join glögiä ja söin sinihomejuustopiparia. Vois tulla se joulu niin sit olis taas kohta kevät! Hitaasti mutta varmasti. Ei paineita.

Teen asioita jotka eivät satu.

Leikin kummityttökissani kanssa, juon aurinkoa naapurin siskon luona ja leivon etelästä tuttua. Leipomuksista tuli rumia, mutta maistuu juuri sille, mille pasteis de natan kuuluukin. Omiin makutottumuksiini joululle, mutta samalla muodostuu kuva kuumasta katukivetyksestä keskipäivällä ja merestä joka on niin lähellä että se tuntuu hupsulta. Ehkä ristiriidat tuo kontrastia. Joku on ainakin sanonut niin.

Sitä on vaikea selittää ja sitä on vaikea ymmärtää. Tarvetta olla jossain muualla kuin on. Se kuullostaa kitinältä ja ehkä osittain se on sitäkin, mutta pistetään asia hieman konkreettisemmaksi:

Ihminen, jolla on rakas harrastus, vaikkapa taitoluistelu, joutuu liikuntakieltoon toviksi jos toiseksi. Potilas passitetaan kotiin ja sanotaan että pärjäilehän sitten. 

Rakas harrastus on mennyt, ehkä vain hetkeksi, mutta on kuitenkin. Mitäpä jos lääkäri onkin sanonut, ettei tiedä milloin potilaan on mahdollista päästä takaisin jäälle uudelleen. Että se ottaa aikaa ja "katsellaan miten tilanne kehittyy."

Ehkä se on vähän sama asia, voisin kuvitella. Minulla oli jotain, josta tulin hyvin onnelliseksi, jossa olin hyvin onnellinen. Sitten palaan takaisin, ja diagnoosini on, että pitää odotella ja katsella tuleeko koskaan enää hetkeä lähteä. 

Inhottaa että se tuntuu pahalta, koska minulla on niin paljon kaikkea ihanaa ympärillä. 

-

Entinen kämppis ja lempinimiä blondille tytölle. Elämää vain ja silmänräpäyksessä unohtelen.

budgyyyyyyy

how are you? it's still summer here in Lisbon miss you here home

Tuhat ja yksi tapaa inhota talvea.

Kärkipäähän kuuluu se, että suihkun jälkeen on kylmä ja se, että päivänvaloa ei ole tarpeeksi.

Voikun ihminen voisi nukkua talviunta! Saisi syödä hillittömän määrän ruokaa ja nukkua kevääseen. Herätä, kun auringon ensisäteet leikkii kasvoilla ja kaikki on harmaata sulaneen lumen jäljiltä, mutta niin kauniin kirkasta ja uutta.

Ajattelin ehkä varata matkan uudeksivuodeksi. Mitä minä täällä, kun paikkani on jossain tuolla. 

Lakkasin olemasta kun ylitin rajan.

Olen väärinpäin ja pistän muistoja taskuihin joissa on reikiä. Sinua ei enää ole, koska päätän niin.

Pelkäänkö tarpeeksi kun haluan jotain? 

Toivon, että pelkään.

Tyynenmerestä välimereen. Katson kuvia ja alan ymmärtää mikä hinta on todellisuuden pakenemisella rajatussa ajassa. 

Lakkaan puhumasta kun ymmärrän ettei ihmisiä oikeastaan edes kiinnosta enää. Eikä oikeastaan kiinnosta minuakaan. Se siitä sitten. 

Olen ollut matkoilla ja elossa, jakanut elämästäni pieniä paloja ja se ei ole ollutkaan pahitteeksi.

Vaikka palasinkin pohjoiseen, pieni pala onnesta jäi etelään. Ilma toisissa aikavyöhykkeissä antaa perspektiiviä ja paljon kaikkea sellaistakin mistä on vaikea puhua niin, että kuuntelija ymmärtää. Mutta olen täällä, olen ja illat on pimeitä ja kylmiä.

En saanut jatkaa oppimispäiväkirjaksi tarkoitettua blogiani, jonka kirjoitin ollessani Lissabonissa ja Bilbaossa. Siispä tein uuden, johon ehkä jaan jos hetki on sellainen. Toivottavasti niitä seikkailujakin tulee. Eiköhän, kun vain odotan tarpeeksi.

Koko loppuelämä, mä tulen ihan pian!
Maailman rajalle ja takaisin. Lähellä merta tai korkealla ilmassa olen eniten olemassa.

www.emhyria.blogspot.com

Seikkailuja parin viikon takaa voi käydä lukemassa tuolta.

Eikai ole iso surku?

Ei, koska uskon että pääsen vielä maailmalle ja sinneniin. Mun on pakko.

Ja tiedätkö sen ällön kornin sanonnan "Smile cause it happened, not because it's over" vai miten se menee

Mut niinhän se on. Mä olin onnellisempi kuin ikinä ja mulla oli ihan huippua. Ei se ole surullista. Se on ihanaa.

"We all miss you!!! I hope that everything is ok with you. You are nice and a sweet girl. Beijo, Rosario"

Vuokraemäntäni Lissabonista lähetti tänään viestin.
Sydän on lämmin. Oi.

Oppimispäiväkirjani on tullut päätökseen. Toivottavasti tulevaan mahtuisi hurjan paljon lisää löytöretkiä pieneen suureen elämään.
Kiitos ja anteeksi
Beijo,
Minä

Menen talviunille ja herään vasta kun aurinko leikkii kasvoilla ja silmäluomien sisäpinta hehkuu oranssilla. 

Olenkotonaolenkotonaolenkotona. 

En tiedä onko se oikea sana mutta siksi sitä kutsutaan. Olen repeytynyt kahtia ja sydän kuuluu jonnekin muualle ja vähän tännekin. 

Lähden sinne missä on kuumaa keskipäivisin ja vastaantulijat katsoo silmiin. Sitten kun herään. 

Pitäisi olla koko loppuelämä edessä ja minusta tuntuu harmaalta ja välinpitämättömältä. En halua muistaa yhtään mitään mutta pelkään ihan hirveästi että unohdan. 

Piirrän tarinoita onnellisuudesta joka on vain muisto takaraivossa joka haalistuu aikanaan.

Lento oli rauhaisa. Bilbaon kenttä oli pieni ja keskiviikko aamuna epäturistiaikaan ei ollut juuri ketään missään. Bussissa matkalla kentälle tosin itketti ja ehkä vähän koneessakin (mutta outo sekoitus onnellisuutta kun pääsee taas lentoon!), mutta kun lentokone laskeutui pilvien alle ja näin Norjan koko kauneudessaa, ei enää kotiinpaluu tunnukaan niin pelottavalta. Uskoakseni siis Norja muistuttaa Suomea, joten oli rauhoittavaa ainakin pitää tästä maisemasta.
Kaikki on niin vihreää ja raikkaan näköistä. Bilbao oli sumuinen tai kuuma, pilvet ja vuoret ympäröi kaupugin niin, että tuntui välillä että muuta maailmaa ei ole ollenkaan. Vaikka ehkä etelän maat antoi tilaa hengittämiselle kaikessa muussa tarkoituksessa kuin siinä fyysisessä, pohjoismaissa sana fyysinen hengittäminen nousee uusiin sfääreihin kuuman kesän jälkeen. Täällä saa happea. Sitä oikeaa ihanaa, syksyistä ilmaa.Pienet valkoiset talot punaisine kattoineen hymyili mulle kun laskeuduttiin ja kaikki on tosi kallista.

Vaikka olen nukkunut vain kaksi tuntia viimeyönä, koitan saada ajatuksiani kokoon työssäoppimisesta sekä tappaa viisi tuntia ennen seuraavaa lentoa.

Ensinäkin pari vinkkiä niille, jotka ehkä joskus ovat lähdössä pidemmäksi aikaa jonnekin:
1. Älä missään olosuhteissa ikinä aliarvioi kulttuurishokkia
Vaikka itse olen halunut mennä opiskelemaan/töihin ulkomaille niin kauan kuin muistan ja vaikka matkustamista rakastankin ja voisin tehdä sitä elääkseni, oli alku molemmissa maissa hankalampi kuin oletin. Jokaisella se on henkilökohtaista, mutta sopeutumiselle pitää antaa aikaa. Kaupunki tuskin tuntuu heti omalta, kaikki ei ole kivaa kokoajan ja ei oikeen tiedä mistä aloittaa.
2.Opettele sanat hei ja kiitos
Se, että edes yrität sopertaa vähän edes jotain paikallisella kielellä, on aina parempi kuin olla edes yrittämättä. Ainiin, ja hymyileminenkin on aika iso plussa.
3. Vastoinkäymisiä tulee, ihan varmasti. Mutta sinä itse päätät, miten niihin suhtaudut. Asioilla on aina tapana järjestyä.
4. Asioiden eteen pitää nähdä vaivaa. Ylipäätään koko matka ei tullut ihan tarjottimella, pitää itse olla motivoitunut ja kiinnostunut ja rohkea.

Jokainen päivä ei ollut elämäni paras päivä, mutta kokonaisuudessaan viimeiset kolme kuukautta ovat olleet elämäni parhaat. Ja jokaiseen päivään on mahtunut niitä elämäni parhaita hetkiä, vaikka kyse olisikin jostain ihan pienestä.
Koska kaikki muu loksahti paikoilleen paremmin kuin ikinä uskalsin edes toivoa, voisin enemmän kirjoittaa siitä, millaista oli olla töissä ja mitä opin tulevan ammattini kannalta - onhan tämä kuitenkin oppimispäiväkirja.

Työtahti ja -moraali on tosi erilaista kuin Suomessa. Parhaimmillaan tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että hyvä vaikutus on helposti tehtävissä, sillä pohjoismaalainen ahkeruus ja moraali pääsee kyllä esille, vaikka mitään suurempia ei tekisikään. Näin on myös mahdollista saada vähän enemmän vapauksia.
Jouduin itse kyselemään hirveästi mitä saan tehdä ja milloin. Molemmissa paikoissa oltiin vähän huonosti varauduttu siihen, että tulen paikalle, mutta hitaan alun jälkeen työssäoppiminen lähti kyllä käytiin. Kaipa se on kyse ruutiinista ja siitä, millainen suhde on työnantajaansa.
Eniten itse olen tyytyväinen siihen, että onnistuin rikkomaan molemmissa paikoissa Suomalaisuuteen linkitetyn jurouden. Kielitaito on parantunut huimasti, sekä huomaa kykenevänsä paljon kaikkeen sellaiseen, mihin ei ajatellun kykenevänsä. Se on aika hieno tunne.
Työnantajilta en saanut kuin hyvää palautetta, mikä hämmästytti kovin. Tiedän kyllä olevani ahkera ja teen työn kuin työn valittamatta, mutta koska oma työmoraalini on sellainen, en ajatellut sen olevan mitenkään epänormaalia. Minulle normaali työmoraali oli siis jotain mieletöntä näiden ihmisten mielestä, joiden kanssa työskentelin.

Joku istuu mun rintakehällä. 

Jätin aurinkorasvan vessan hyllylle. En taida tarvita sitä pieneen hetkeen. 

Olen huomannut itsessäni sellaisen piirteen, että kun olen lähdössä ja se viimeinen päivä koittaa niin kaikki ärsyttää ja tuntuu menevän pieleen. Ja tänäänkin, ikävä kyllä poikeuksetta olen pahalla tuulella.

En saanut lähtöselivitystä tehtyä netissä, vaikka lähtöön on alle 24 tuntia
Satoi vettä ja olen kadottanut sateenvarjoni ja pakannut sadetakkini
Kahvilasta oli kaikki ne tuotteet loppu joita olisin halunnut
Tietokone ei toimi niinkuin pitää
Unohdin muistitikun kotiin juuri silloin kun sitä tarvitsisin.
Sulake meni kotoa ja todennäköisesti kaikki ruoka on pilalla
Ärsyttää että ärsyttää, koska en haluaisi olla ärsyyntynyt

Lista on juuri sellainen pienten asioiden sarja, joka ei oikeastaan ole yhtään mitään ja nyt kun sen listasin, tajusin miten naurettava se onkin. Kaipa se on vain tapani reagoida siihen, että nämä upeat kolme kuukautta todella on ohitse ja että kotiinpaluu hermostuttaa. Hyvässä sekä pahassa.

Eiliset synttärijuhlat oli huisit, päivänsankari ei tiennyt että tällästä ollaan järkkäämässä. Lahjaksi Jorge sai pingis-setin, koska Bilbao Artessa työhuoneissa on valtavan kokoiset pöydät jota kaikki inhoaa niiden hassun korkeuden ja kömpelyyden takia. Nyt löytyi käyttötarkoitus, vaikka tuossa kuvassa pojat testaakin sitä sohvapöydällä, eikä studiopöydällä.

Okei. Nyt raahaan itseni taas liikkeelle ja tavaroiden ostoon! Näkemiin.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten paljon on tapahtunut sinä aikana kun olen ollut täällä. Haluaisin kirjoittaa siitä, mitä olen saanut ja mitä olen oppinut. Haluaisin kirjoittaa miten paljon kaikki tämä merkitsee minulle, mutta en tiedä osaanko pistää sitä kirjaimiksi ja uskon että adjektiivitkin loppuu.

Ylihuomenna aikaisin aamulla kun on vielä hämärää, minä olen pakannut rinkkani ja suuntaan kohti maata, josta lähdin pieni ikuisuus sitten. Mutta tänään en halua puhua siitä, joten puhun viikonlopusta.

Perjantaina istuttiin iltaa. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut niin hauskaa! Kaikki toi vähän jotain syötävää ja jotain mitä tahtoo juoda. Asunto on yksi BilbaoArten omistamista, joka sijaitsee San Fransisco kadulla, joka ei ole maineeltaan niin kovin hyvä. Matkalla asunnolle törmättiin johonkin puukkokaveriin, jolla oli jotain selvittämättömiä juttuja jonkun toisen ihmisen kanssa. Ei onneksi tilanne kerinnyt kärjistyä sen enempää kun joku soitti poliisit.

Lauantaina Plentziassa! Lämpimämpää kun aikoihin. Vikat rusketukset ennen kun palaan pimeään Suomeen talviunille.

Sunnuntaina ostin kaktuksen. Se on tosi pieni ja tosi suloinen ja toivon ettei se kuole matkustaessa. Alessandra teki meksikolaista ruokaa, mutta porto ricon tyyliin, sillä hän vietti lapsuutensa aina viisitoistsvuotiaaksi asti espanjassa.

Tänään on yhden taiteilijan syntymäpäivät, lähden koristelemaan juhlapaikkaa! 

 Okei, varautukaa kieliopillisesti hupsuun englantiin, tiedan etta kirjoittaminen ei ole mun vahvuus, mutta jotain tallasta kirjoitin kun piti kertoa projektista

"When I was 18 I travelled to places I've never been before. To places, I didn't knew nothing about, even the language. Actually the only thing that I knew was few people's phone numbers and the address where I was supposed to meet somebody who is going to give me keys to apartment which I haven't seen.
Sounds quite absurd, right? 

I realized all of this when I was sitting on an airplane, all alone and there was nothing to do about it anymore - thank god for that.

Even though this journey might sound senseless, it was the best part of the trip. The best part was not to know anything and just go. It gave me courage I haven't have before, it made me to see how capable I can be, even I didn't knew I was. It gave me chance to breath and see clearly. It gave me chance to be who I am, who I want to be. 

Almost there is triptych about the path I have done, the path I'm still doing. It's about accepting the who I am. This is triptych of forgiving myself and saying that I am enough."

Tiistaina tehtiin ruokaa yhdessa mun kampassa ja tuntui taas ihmiselta! Pienia juttuja josta tulee onnelliseksi.

Arvioinnit on tehty ja kaikki nimikirjoitukset papereihin hankittu (lukuunottamatta yhta, silla johtaja on paikalla vaan maanantaisin) ja tajuan etta oikeasti aika alkaa olla loppu. Eilen illalla sain pienen jarkytyskohtauksen kun tajusin etta pitaisi palata Riihimaelle. Harkitsen vaihtavani lentoliput Lissaboniin. Tai jonnekin. Ehka kentalta loytyisi joku yhta spontaani!
Okei, ihan kivaa se on palatakin. Joltakin osin. Vahan.

Alessandra kertoi paljon vaihtoehtoja samantyyppisiin paikkoihin kuin BilbaoArte, ihan vain tulevaisuuteni kannalta jos haluan luoda kansanvalista uraa taiteilijana tai ihan vain jos haluan sekoittaa matkustelun ja taiteen, mita olen kovasti ajatellut.

Nyt lahden syomaan jaateloa ja palauttamaan tavaraa kirjastoon.

Saiskohan kaktuksen kuljettaa ruumassa? Tai käsimatkatavaroissa? Lasketaankohan se teräaseeksi... Löysin nimittäin joka sunnuntai pidettävässä kukkatorilta pienen pienen kaktuksen ja ajattelin että se olis just sopiva kaveri mulle kotiin koska lemmikkia en halua. Tai lemmikille en halua, että se joutuu asumaan yhdeksäntoistaneliön asunnossa ja kestämään spontaaniuutta. Ehkä pähkäilen tätä tämän viikon sunnuntaihin jos löydän ratkaisun.

Perjantaina tein laatikon! Jotain hyötyä Lissabonin opeista MUDEssa.
Ruvettiin järjetelemään varastoa Lauran kanssa. Töitä pitää kääriä kuplamuoviin, ripustaa katossa roikkuviin tukipaneeleihin ja pistää tunnisteet niihin, joissa ei niitä ole. Niin ja yripäätään saada koko varasto jotenkin järkevään järjestykseen.

Sain grafiikkaakin taas valmiiksi. Toisen osan "Almost there" kokoelmasta. Jeejee.

Lauantai oli säiden sekamelska, joka toinen hetki satoi vettä ja joka toinen paistoi aurinko. Kahvittelin, maistelin paikallista leivosta, joka muistutti pastel de nataa marengin kera. Carolinaksi kutsuttu, joka antaa välittömän diabeteksen! Ihanaa! Ylipäätään salaattien tai muiden ei-niin-raskaiden ruokien löytäminen on super hankalaa, ja rasvasokerimättö alkaa kyllästyttää pidemmänpäälle.

Sunnuntaina skippasin Bilboatsin ja suuntasin paikalliselle vintage marketille, joka pidetään joka kuukausi viimeisenä sunnuntaina. Paitsi syyskuussa se on 21pvä ja saa myös ilmaisen sisäänpääsyn merimuseoon! Kaikkea kivaa pientä ihanaa sälää, jota en valitettavasti (ja onneksi) pysty kuljettamaan kotiin. Kävin myös Guggenheimissa, joka itsessään on jo taideteos. Sisältä ja ulkoa. Kolmas kerros oli kiinni, toinen kerros kokonaan omistettu Braquen töille ja ensimmäisessä kerroksessa Richard Serran kuvanveistotyööt ja videoinstallaatio "The Visitors".
Kaksi jälkimmäistä oli ihan huippuja! Richard Serran työt oli mielettömiä, isoja, teräksestä tehtyjä muotoja, joiden seassa (sekä läpi ja välistä) piti kulkea. Näyttelyn nimi oli "The matter of time". Tiedän Serrasta sen verran, että hänen työnsä eivät ole niinkään "katseltavia", vaan koettavia. Tai jotenkin tilaa muuttavia. Se antaa uuden tavan ajatella mitä on taide, kuvanveisto ja mitä sillä voi saada aikaiseksi ihmisessä. Muutakin kuin pelkän esteettisen kokemuksen, kauniin katseltavan.

The Visitors oli mieletön! Huone, jossa oli noin kymmenen isoa ruutua, jossa oli liikkuva kuva, ei niinkään video(miksi tätä kutsutaan?). Jokaisessa ruudussa oli huone samasta talosta, ja jokaisessa huoneessa oli soittaja soittimensa kanssa. Pystyit katsomaan yhtä tai kaikkea samaan aikaan ja keskittymään vain yhteen soittajaan, mutta kun musiikki lähti todella käyntiin, olin ihan kananlihalla. Olisin voinut istua sen huoneen lattialla tunteja ja katsoa videota uudelleen ja uudelleen.

Sunnuntaina käytiin BilbaoArten taiteilijoiden kanssa Iruñia nimisessa kahvilassa, joka on yksi vanhimmista ja perinteisimmistä Bilbaossa. Syötiin sairaan hyviä pintxosia ja maistoin myös paikallista viinia txakolia, jonka sanotaan olevan syvempää ja herkullisempaa kuin muiden. Alessandralta maistoin Aqua de Bilbaota, joka on shampanian tapaista, mutta osa väittää sen oleva vanhempaa kuin shampania ja toiset taas väittävät että shampania keksittiin ensin. Oli miten oli, hyvää jokatapauksessa.

Samat kengät!

Ja sama mekko!

Teepussit vähenee ja siitä tiedän että päivätkin.
En halua palata kotiin, mutta samaan aikaan kuitenkin tahdon.

Täällä on ukkostanut iltaisin. Ja satanut vettä. Vaikka päivisin onkin lämmin ja tosi kesäistä, alkaa pimeä tulla aika aikaisin.

Töissä joudun kyselemään itse hirveästi että milloin saan aloittaa työt ja mitä saisin tehdä tänään. Jos en kysyisi, en usko että välttämättä tekisin yhtään mitään. No Lightroom5 ja grafiikantyöpaja! Ei valittamista, ollenkaan. Alessandran kanssa mennään sunnuntaina Bilboats kierrokselle ja Guggenheimiin. Päästään jälkimmäiseen ehkä ilmaiseksi, sillä Alessandra tietää jonkun työntekijän, joka haluaa tukea BilbaoArten taiteilijoita! Ensimmäinen taas on kahden tunnin matka joenvartta pitkin ja takaisin.

Koska Lissabonia kaipaan hitusen, ajattelin pistää kuvia joita (kai?) en ole julkaissut mutta joista pidän, ihan vain koska kuvaushetki oli sen arvoinen.

Löydettiin kavereita yöllä.

Vanha ratikka tuntu vähän vuoristoradalta

Vikan päivän bussimatka rannalta kotiin. Oi.

Pre-birthdayn illalla löydettiin joku videoshow keskusaukiolta. Voisin linkkaa sen videonkin!

takapiha